Puisevasta teoriasta, siteerauksista, toisten teoksiin viittaamisesta. Niistä on viestinnän kirjallisuus tehty, ainakin näin kärjistäen. Pekka Aulan toimittama Kivi vai katedraali on Leif Åbergin ylistyslaulu, johon Lefan opetuslapset ovat antaneet panoksensa. Meillä on ollut tämä kirja jo pitkään luettavana eri kursseihin sisällytettynä. Tunnen itseni aina äärimmäisen vajaaälyiseksi, kun avaan kirjan. Tänäänkin minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää Lehtosen ja Matikaisen artikkeleja. En taida kuulua siihen viestinnän maailmaan, joka vilisee sivistysanoja ja minulle tuntemattomia termejä, jotka minun varmastikin PITÄISI tuntea, mikä saa minut tuntemaan itseni entistäkin tyhmemmäksi. Minulle jää päähän artikkeleista täysin epäolennaisia pikkuasioita, kuten se, että luin vahingossa verkon vilisevän ihmiskauppaa.  (Mikä toisaalta on varmaan ihan tottakin...) 

Kärsin pahoista keskittymisvaikeuksista aina, kun pitää lukea jotain vähänkin teoreettista. Aivoni ovat ilmeisesti virittäyneet pelkälle hömppätaajuudelle. Hieman ongelmallista, koska joudun kuitenkin palaamaan Kiven vai katedraalin pariin vielä useita kertoja... Onko kenelläkään hyviä vinkkejä keskittymiseen ja tekstin sisäistämiseen?